Soijaa pukkaa!

Noniin, naurakaa vaan, nyt sitä lunta on sitten PALJON. Vielä tammikuun puolenvälin kieppeillä uhosin polleana: Hahaa! Minä olen se, joka tuota lumilapiota määrää! Näytän lumelle kuka on kuka! Voitan sinut, inha, märkä, painava lumikasa ihan kuus nolla! Ja nyt on pakko niellä ylpeyteni – voimat loppuu kesken, ottaa päähän, hiki virtaa, en jaksa työntää lunta enää sinne sadankahdeksankymmenen sentin korkeuteen. Ja kun sitä lunta vaan tulee ja tulee! Joka päivä (siis ainakin 20cm)! Ja kun juuri olet saanut kolattua koko pihan, ollut vielä äärimmäisen huolellinen, tulee katolta lumet alas rymisten, juuri tietenkin siihen auton eteen, ettei pihasta pääse pois, ellei käy uudestaan lapion varteen. Ja toinen on sitten aura-auto, joka blokkaa heti sen jälkeen kulkuväylän, kun katolta tippuneet lumet on lapioitu pois.

Ah, tuntuipa mukavalta purkaa kaikki tämä sisällä kupliva kiukku tähän blogiin! :D Tässä vielä vähän kuvamateriaalia tästä rakkaasta talviharrastuksestani.

Tässä vaiheessa vielä hymyilyttää.
Oliko meillä tuollaisiakin puskia tuossa pihalla? Nyt ovat peittyneet kokonaan lumikasojen alle.

Jokohan tämä lumimäärä rupeis riittämään?? Kohta ei näe enää ulos olkkarin ikkunasta!

Murun mielestä lumikasat on tosi jees.

Olen minä täällä maalla asumisessa onnistunutkin. Uunin lämmitys nimittäin on alkanut sujua aika mallikkaasti. Tosin ihmettelin pitkään, että mistä minulle tulee joka päivä lisää mustelmia oikeaan polveeni, kunnes tajusin, että se tulee puiden kantamisesta! No, mustelmilla saan vaan lisää uskottavuutta, tekevälle sattuu! Lauri kyllä aina hieman naljailee siitä, että sanon ryhtyessäni uunin lämmitykseen, että "laitan uunin päälle". Tuosta noin naps vaan se ei valitettavasti syty niinkuin sähkökiuas saunassa, mutta sinne päin, homma hanskassa!

Sauna ja uuni aiheuttavat minulle joskus kylläkin toisenlaista päänvaivaa – en nimittäin uskalla jättää niitä hetkeksikään yksin "päälle". Kerran napsautin saunankiukaan päälle lenkille lähtiessäni, ja jotenkin muutaman kilometrin päässä kotoa keksin yhtäkkiä, että ehkäpä kiukaan päällä oli jotain tavaraa, joka on nyt syttynyt tuleen ja koko talo on poroina. Aloin haistaa savun hajua ja kun katsoin kotiin päin, huomasin, että taivas oli ihan punainen. Ja ihan kuin sieltä tupruttaisi savua! Juoksin henki kurkussa kotiin, naapurit kävelivät vastaan ja yrittivät moikata, mutta vedin vain Murua perässä ja juoksin niin lujaa kuin jaloista lähti (no, tämä ei ole eka kerta, kun naapurit ovat katsoneet minua vähän huolestuneena...). Tulin kotiin ja eihän siellä mikään palanut. Eikä kiukaan päällä ollut mitään. Sainpahan ainakin kunnon hiet pintaan ennen saunaa! Niin ja huomasin, että Ovakon tehtaaltahan se savu tuli, samoin punainen taivas... Ovako on kylläkin melkein kymmenen kilometrin päässä... :)

Sellaista täällä tällä kertaa. Tässä vielä ihailtavaksenne MuruMedian uusi logo! Tämä oli lähes tulkoon ensimmäinen versio logosta, ja se jotenkin iski heti. Sain paljon kommentteja logosta kavereiltani, ja mietittiin jos jonkinlaista "murusta" tuohon tähden paikalle, mutta itseasiassa miksi ei nuo tähden sakaratkin kuvasta niitä murusia, joista minun liiketoimintani muodostuu. Samoin tämän voi ajatella niin, että tuon "Murun" selitykset löytyvät alta. Muruset ovat siis valokuvaus, sisällöntuotanto ja journalismi. Eli tässä se nyt on! Ja kohta aukeavat myös MuruMedian upouudet nettisivut! Adios!

Rajan tuolla puolen...

Uuteen vuoteen lähdetty uusin kujein! MuruMedia hyväksyttiin kaupparekisteriin, ja nyt sitten aletaan mainostoimisto Dominuksen kanssa väsäämään logoa, käyntikortteja, nettisivuja ja sen sellaista. Viimeiset viikot ovat olleet niin rauhallisia työrintamalla, että jo alkaakin kaipaamaan vähän actionia! Ja toivottavasti actionia riittää koko vuodeksi... Vaikea panna paremmaksi viime vuotisesta, kun koko elämä meni uusiksi.

Tähän aikaan vuodesta Imatra kuhisee rajanaapurin kansalaisia. Välillä se suoraan sanottuna ottaa aivoon. HM:n jonossa saa odotella puoli tuntia, kun taxfree-asiakkaat kirjoittavat lappusiaan. Autoa ei saa parkkiin minnekään, kun koko Imatra on täynnä Venäjän kilvissä olevia autoja. Kylpylässä joutuisi vähän turhan läheisiin kontakteihin rajanaapurin kanssa. Toisaalta: jos täällä ei olisi venäläisiä, ei olisi koko kylpylää tai HM:n myymälää. Imatra olisi autioitunut pikku kyläpahanen. Nyt sitävastoin täältä Imatralta löytyy jopa porokylä ja Guessin vaatteita myyvä liike. Ja onhan se kiva, että edes joku kulkee täälläkin ostoksilla minihameessa ja 15 sentin koroissa.

Suomalaisia vetää rajan taakse halpa bensa. Kun ajoin ensimmäistä kertaa tankkaamaan käkkänääni, aloin nauraa ääneen. Vuosi sitten näky olisi ollut aivan uskomaton. Minä, jonottamassa ensin tullissa tunnin, seisomassa passintarkastusjonossa toppapuku päällä 20 asteen pakkasessa keskellä yötä, tankkaamassa Svetogorskin kämäisellä bensa-asemalla avoautoni, ja palaamassa taas tunnin jonotuksen jälkeen Suomen tulliin. Noh, mikäs siinä, olenhan köyhä yrittäjä, jolla ei muuta olekaan kuin aikaa :) 

Tässä pieni kuvakollaasi ah niin ihanasta naapurikaupungista!

Svetogorskin kerrostalot olivat siinä kunnossa, että ne saisivat aika pikaisen purkutuomion täällä Suomessa.

Kauppahalli.

Enää en ihmettele, miksi rikkaammat venäläiset tulevat ostamaan kalansa Imatralta.

Ylimmän kerroksen hulppea näköalahuoneisto.

Tässä sitä jonotetaan takaisin kotikaupunkiin.

Sellaista tällä kertaa. Hyvää tätä vuotta kaikille!

Sisälläni heräsi pieni martta!

Ah, ihanaa, kun on energinen olo! Olen "downshiftannut" nyt pari kuukautta, ollut pois vakituisesta työstä, tehnyt vähän kaikkea, mitä huvittaa, ja jättänyt tekemättä, mitä ei huvita tehdä. Vaikutukset alkavat nyt tuntumaan – onpa mahtavaa, kun ei väsytä!

Tänään kävin vesijuoksemassa. OK, kuulostaa tylsältä ja sitä se todella onkin! Se on ehkä parasta downshiftiä mitä keksin – aika nimittäin kuluu jumalattoman hitaasti. Olin varma, että olen polskinut menemään siellä altaassa jo sen pakollisen puoli tuntia, niin vielä mitä, vasta 10 minuuttia oli kulunut. No, sain kulumaan 45 minuuttia ja olo oli oikein mukava, pirteä ja rentoutunut sen jälkeen, hyvä minä! Pitääkin alkaa harrastamaan lajeja, jossa aika menee kuin jäitä polttelisi. Ehkä se on parasta terapiaa mielelle.

Jotenkin minulla on tullut tarve kokeilla kaikkea. Haluaisin alkaa harrastamaan kaikenlaisia uusia lajeja, ja liittyä jos minkälaisiin seuroihin ja yhdistyksiin. Mikähän olisi omin lajini? Voisin kokeilla moottorikelkkailua, sukellusta, balettia, teatteritoimintaa – täällä Imatrallahan voi tehdä vaikka mitä!

Ja nyt minussa on herännyt pieni martta. Pitäisikö ruveta edelläkävijäksi ja liittyä marttoihin!! Marttailuhan on nyt pop! Ja marttojen aatteet kyllä uppoavat meikäläiseen. Marttojen motto on, että siivoa kaapit jouluksi, jos aiot viettää joulun kaapissa. Asennetta! Jostain kumman syystä poikaystäväni Laurin mielestä olisi super noloa jos rupeaisin martaksi. Sanoin, että siinä vaiheessa liityn marttoihin välittömästi, kun hän kutsuu minua emännäksi! Olisin sata kertaa mieluummin trendikäs martta kuin emäntä... (Taidan ehkä liittyä marttohin jokatapauksessa, salaa Laurilta...)

Tänne Imatralle tuli Subway ja Punnitse & Säästä. Tajusin, etten ole vielä aito imatralainen, sillä en käynyt avajaisissa. Aito paikallinen olisi käynyt Subwayssa jo vähintään puolenkymmentä kertaa. Itse olen käynyt vasta kerran. Mutta paikkasin tämän menemällä Saipan otteluun. Vaikka se onkin lappeenrantalainen jääkiekkojoukkue, niin tokihan kunnon imatralaisenkin kuuluu Saimaan palloseuraa kannattaa. Mielessä kävi myös liittyä Saipan kannattajajoukkoihin. Siis niihin, jotka huutaa ja laulaa ryhmässä hulluna jotain, mistä kukaan ei saa selvää. Päädyin kuitenkin toistaiseksi vain ostamaan Saipan kannattajapipon. Tosifani silti, vaikka huutelenkin katsomossa pienemmässä porukassa!

Tärkein melkein pääsi unohtumaan. Sain eilen Venäjän viisumin! Nyt alkaa elämysmatkailut – huomenna menen ensimmäistä kertaa tankkaamaan autoa Svetogorskiin. Saatte sitten pian kuulla, miten neitsytmatkani rajan taakse meni... :)

Päivätansseja ja virsikinkereitä

Täällä on pimeää. No, joka puolella Suomea on pimeää tähän vuodenaikaan. Miten se voikin joka ikinen vuosi yllättää? Ehkä täällä Imatralla pimeys on vielä konkreettisempaa. Pääkaupunkiseudulla valoja on niin paljon, että vaikka menisit yöllä "keskelle metsää", ei siltikään ole aivan pilkkopimeää, kun kaikki kaupungin valot valaisevat yötaivaan. Täällä todella on pilkkopimeää, mikä toisaalta onkin aivan ihanaa! 

Olen asunut Imatralla jo viisi viikkoa. Hurjaa, aika menee niin nopeasti! Tylsistymään täällä ei pääse, vastoin monen helsinkiläisen yleistä luuloa. Syynä on se, että täällä tehdään pienistäkin jutuista isoja. Koska Jennifer Lopez tai Bon Jovi eivät käy esiintymässä Imatralla, täällä osallistutaan jos jonkinmoiseen pienempään tapahtumaan. Tällä viikolla muun muassa Simpeleen Teboililla oli iltapäivätanssit ja Imatralla vietettiin Kanttorin virsikinkereitä. Mihin vain menetkin, niin aina tapahtuu! (Eilen olin muuten maastoajoneuvotapahtumassa.)

Muita huomioita Imatrasta:

• Ruuhkana pidetään sitä, että neljä autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa.
• Ei ole mitenkään erikoista ajaa 200km mennäkseen Simpeleen Teboilille päivätansseihin.
• Välimatkat mitataan tunneissa: Eihän sinne Simpeleen Teboilille ole matkaa kuin 40 minuuttia suuntaansa!
• Ihmiset pitävät metsästysvaatteita sosiaalisissa tilaisuuksissa.
• Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä Joutsenossa tai Lappeenrannassa.
• Kaikki tuntevat minut, vaikka en itse tunne heitä, enkä ole julkkis ja olen asunut pääkaupunkiseudulla 12 vuotta. 

Markkinahumua ja puusavottaa

Viime maanantaina minulle alkoi tupsahdella työtarjouksia. Paikallislehti Uutisvuoksi lupasi mukavasti juttukeikkoja, ja kävinkin jo pari juttua vääntämässä. Uutisvuoksen kautta sain myös projektin K-Supermarketin asiakaslehden parissa. Liiketoimintasuunnitelmani on viimeistelyä vaille valmis, ja firman nimeä mietitty aivoriihissä. Tällä hetkellä ykkössuosikkini on Muru Media. Miltä kuulostaa? Jotenkin minun suussani siinä nimessä maistuu menestys. Tosin makuaistini on ollut poskiontelotulehdusten takia jo pitkään heikko, niin ihan sen varaan en uskalla laskea...

Kävin viime viikolla myös Nuorkauppakamarin kokouksessa – ei olisi sekään lainkaan hassumpi väylä verkostoitua ja saada aikaan jotain hienoja juttuja yhteiskunnassa (älä kysy että mitä, olen vielä aika pihalla siitä mitä Nuorkauppakamari oikein tekee...). Ja nyt minulla on vielä vuokrahevonenkin, projekti sekin, koulutuksessa oleva ratsun alku Lilli. Hmm, olisi kyllä mukava saada pari tuntia lisää vuorokauteen...

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tänne Imatralle oli helppo kotiutua. Monet sanovat, että Imatra on paikka, jonka ohi pitää ajaa äkkiä, ettei Enson tehtaista tuleva haju tartu vaatteisiin. Minä en ainakaan haista mitään! Onko se sen merkki, että olen kotiutunut? Kun sunnuntaina kävimme puusavotassa, Lauri sanoi, että näytän ihan maalaiselta. Siinäkään ei siis mennyt kuin kaksi viikkoa...

Lauantaina kävimme tottakai Ruokolahti-markkinoilla. Herranjestas sitä väkimäärää! Tienvarrella seisoi liikenteenohjaajia, jotka heijastinliiveissään opastivat meidät suurinpiirtein ainoaan vapaaseen parkkiruutuun. Markkinoilla myytiin villasukkia, pitsiliinoja, karjalanpiirakoita ja perunalimppuja, joita lähtikin pussillinen matkaan. Pysähdyttiin rupattelemaan kerran jos toisenkin vanhojen tuttujen kanssa. Hauskaa ja ah niin maalaista!

Palataan vielä siihen puusavottaan... Yllätyin kuinka kivaa puuhaa se loppujen lopuksi oli. Oltiin metsässä varmaan viisi tuntia. Odotin tietysti kieli pitkällä eväitä, joita olin pakannut mukaan. Eväinten syönti on aina se paras osuus, lähti sitten patikoimaan, hiihtämään tai puusavottaan. Tehtiin nuotio ja paistettiin makkaraa. Nam!

Ja mikäs siellä oli ollessa, kahden raavaan miehen seurassa...

Pojat sahasivat ja pilkkoivat puita ja meikäläinen pinosi. Kävi kyllä ihan urheilusta sekin homma. Tuli muuten aika hienot pinot, vaikka itse sanonkin! Tällä hetkellä halkokuuri on jo täynnä halkoja tämän talven käyttöä varten, nämä odottavat ja kuivuvat metsässä ensi kevääseen... En muuten kerro missä!

Muru tykkäsi myös halkohommista! Arvaa joiduinko pesemään sen kotiin palattuamme... Mutta onneksi Paul Mitchellin brightening dog shampoo on tehokasta tavaraa... :)

Ensimmäinen erävoitto

Heräsin tänäaamuna kamalaan tunteeseen – onkohan minusta tullut nalkuttava tyttöystävä? 

Muutto sujui mainiosti, ja tavarat ovat kutakuinkin löytäneet paikkansa talosta. Mutta pakkohan se on myöntää, että makuni on melkoisen naisellinen... Lauri katsoi hieman pitkään kun mukanani taloon tuli neljä kattokruunua, kassillinen silkkikukkia, lampaantaljoja ja pörröisiä mattoja (tottakai valkoisia), torkkupeittoja (tottakai vaaleanpunaisia) ja neljä kokovartalopeiliä kaikkine krumeluureineen. Niin ja ne purnukat – naisella niitä luonnollisesti on miljoona. 

Pisin keskustelu käytiin kattokruunuista. En siis haluaisi olla nalkuttava tyttöystävä, mutta esteettisyys on paheeni, ja rakastan kattokruunuja. Sitä vastoin kattotuulettimet ja loisteputkilamput saavat minut voimaan fyysisesti pahoin (tiedättehän, kun se tuuletin pyörii, niin lattiaan tulee sellaisia liikkuvia varjoja). Kattotuuletin on kuulemma hirveän kätevä, kun talossa on pönttöuuni ja leivinuuni, saa sitten lämpöä kiertämään koko taloon. Ymmärrettävää. Jätin siis vähäksi aikaa keskustelun kattokruunuista sikseen ja kuinka ollakaan – illalla mies sitten kysyi, että minkäs kattokruunun haluaisin siihen olkkariin. Oli pakko tuulettaa hieman, taisin saada ensimmäisen erävoiton. 

Mutta nyt menin esteettisyysintoilussani jo ehkä liiankin pitkälle: tein vetoomuksen siitä, miksi olohuoneen stereot pitäisi siirtää jonnekin muualle (kuten esimerkiksi ulkovarastoon). Se ei mennyt läpi, vaikka perustelut mielestäni olivatkin kohdallaan...

Olen miettinyt, miten miesten kodeissa niitä kaukosäätimiä ja johtoja voi olla niin paljon?? Ne eivät kertakaikkiaan tunnu mahtuvan mitenkään piiloon. Mutta nyt tästedes koitan vain purra hammasta ja kestää nämä pikku kauneusvirheet kodissamme. Sitä kai se parisuhde on, että joutuu tekemään kompromisseja (ja opettelemaan niiden miljoonan laitteen ja kaukosäätimen käytön, joutuuhan mieskin elämään niiden miljoonan purnukan kanssa). 

Tässä vielä ihana ruskakuva pihaltamme. Kuten näkyy, on ilmeisesti aika siirtyä haravan varteen ennenkuin hukumme keltaisiin lehtiin... 

Ps. Muru nauttii olostaan maalla. Lehtikasoissa on mahtava juosta ympyrää!

Pakkaamisen lomassa...

Olen 12 pääkaupunkiseutuvuoden aikana muuttanut yhdeksän kertaa. Tämä on kymmenes. (Olen kahjo.) Mutta silti pakkaaminen tuntuu yllättävän vaikealta. Mistä aloittaisin? Äh, kirjoitan mieluummin blogia kuin pakkaan, ehtiihän tuota.

Monet ovat kyselleet, miten löysin poikaystävän Imatralta, vaikka olen pörrännyt sinkkuna Helsingin yössä jo yli viisi vuotta. Säälittävää vai romanttista? Hmm. Olen sitä mieltä, että pääkaupunkiseudun sinkkumiehet ovat  joko sitoutumiskammoisia tai muuten epäkypsiä (anteeksi kärjistys). Sopivat kyllä "pieneen säätöön", mutta että parisuhteeseen?? Ei. Pikkukaupungista tai maalta löytyvät ne oikeat, aidot miehet! Sinne vaan perähikiälle sinkkunaiset!

Tutustuin Lauriin jo pari vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa. Siskoni sai miehensä kanssa vuosi sitten vauvan, jonka kummeiksi päädyimme Laurin kanssa molemmat. Ja sitten tapahtui se klassinen - olin siskoni kaaso ja Lauri miehen bestman. Vieläkään ei juttu edennyt sen pidemmälle, mutta katsoin kyllä, että siinäpä mukava mies, jonka kanssa huumorintaju kohtaa (se ei ole niinkään itsestään selvää minun tapauksessani).

Tänä kesänä päädyin Imatralle seitsemäksi viikoksi, joista neljä viikkoa olin kesätoimittajana paikallislehti Uutisvuoksessa. Tarvitsin tottakai auton, jolla pääsisin töihin. Lauri kilttinä miehenä lupautui lainaamaan minulle autoaan, voihan hän kulkea töihin vaikka pyörällä... Aloimme olla enemmän tekemisissä ja huomasimme, että itseasiassa meillähän on aika helkkarin kivaa yhdessä..!

Niin että sinkut, silmät auki! Se Oikea voi olla lähempänä kuin uskottekaan... (Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin...)