Olen 12 pääkaupunkiseutuvuoden aikana muuttanut yhdeksän kertaa. Tämä on kymmenes. (Olen kahjo.) Mutta silti pakkaaminen tuntuu yllättävän vaikealta. Mistä aloittaisin? Äh, kirjoitan mieluummin blogia kuin pakkaan, ehtiihän tuota.
Monet ovat kyselleet, miten löysin poikaystävän Imatralta, vaikka olen pörrännyt sinkkuna Helsingin yössä jo yli viisi vuotta. Säälittävää vai romanttista? Hmm. Olen sitä mieltä, että pääkaupunkiseudun sinkkumiehet ovat joko sitoutumiskammoisia tai muuten epäkypsiä (anteeksi kärjistys). Sopivat kyllä "pieneen säätöön", mutta että parisuhteeseen?? Ei. Pikkukaupungista tai maalta löytyvät ne oikeat, aidot miehet! Sinne vaan perähikiälle sinkkunaiset!
Tutustuin Lauriin jo pari vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa. Siskoni sai miehensä kanssa vuosi sitten vauvan, jonka kummeiksi päädyimme Laurin kanssa molemmat. Ja sitten tapahtui se klassinen - olin siskoni kaaso ja Lauri miehen bestman. Vieläkään ei juttu edennyt sen pidemmälle, mutta katsoin kyllä, että siinäpä mukava mies, jonka kanssa huumorintaju kohtaa (se ei ole niinkään itsestään selvää minun tapauksessani).
Tänä kesänä päädyin Imatralle seitsemäksi viikoksi, joista neljä viikkoa olin kesätoimittajana paikallislehti Uutisvuoksessa. Tarvitsin tottakai auton, jolla pääsisin töihin. Lauri kilttinä miehenä lupautui lainaamaan minulle autoaan, voihan hän kulkea töihin vaikka pyörällä... Aloimme olla enemmän tekemisissä ja huomasimme, että itseasiassa meillähän on aika helkkarin kivaa yhdessä..!
Niin että sinkut, silmät auki! Se Oikea voi olla lähempänä kuin uskottekaan... (Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin...)
maanantai 24. syyskuuta 2012
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Viikko aikaa muuttoon!
Noniin, yleisön pyynnöstä päätin alkaa bloggaamaan pienestä elämänmuutoksestani...
Olen pitkään haaveillut elämästä, jossa ei olisi minuuttiaikatauluja, ei palavereja, ei pomoja... Niinpä irtisanouduin yli 6 vuoden työsuhteesta Gummerukselta ja päätin alkaa oman itseni herraksi - freelanceriksi. Myin Vantaan kaksioni ja aloin etsiä mukavaa rivitaloa Imatralta, jonne voisin muuttaa pikkukoirani kanssa. Imatralla minulla olisi laaja tukiverkosto ja eläminen halvempaa. Kuinka ollakaan, aloin kesällä seurustelemaan imatralaisen miehen kanssa! En tiedä kumpi on hullumpi, minä vai mies, kun päätimme, että muutan hänen luokseen asumaan vanhaan rintamamiestaloon vain parin kuukauden seurustelun jälkeen.
Olen asunut pääkaupunkiseudulla kerrostalossa 12 vuotta. Vaikka olen lapsuuteni asunut omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa Ruokolahdella vanhempieni luona, oli käsitykseni omakotitaloasumisesta ehtinyt jo vähän hämärtyä. Mietin, mihin kaikkeen pitää muistaa varautua. Huoltomiestä ei ole, kaikki viat on hoidettava itse. Lämminvesivaraaja on pieni, en voi enää käydä maratonsuihkuissa. Kesäisin on ajettava nurmikkoa ja kitkettävä kukkapenkkejä. Ja meninpä vielä oikein hihkumaan riemusta, kun poikaystäväni muistutti, että talvella on tehtävä lumitöitä. Äkkiseltään se kuulosti niin ihanalta, mutta nyt saan varmasti kuulla monta kertaa, että "käypäs kulta tekemässä ne lumityöt, kun siehän pidät siitä niin kovasti". Auts.
Täytyy sanoa, että eläminen pääkaupunkiseudulla on kyllä helppoa. Bussit ja metrot vievät, kaikki palvelut löytyvät läheltä, ei huolta pihatöistä, lämmitys hoituu itsestään ja niin edelleen. Viikon päästä elämäni muuttuu radikaalisti. Pilkomme miehen kanssa puita, joilla lämmittää puolitoista kerroksista hirsitaloa. Kökötän viideltä aamulla pari tuntia rekkajonossa tankatakseni kaksipaikkaisen avoautoni Svetogorskissa, koska siellä bensa on tuplasti halvempaa. Mihin olenkaan ryhtymässä??
Oikeasti olen todella innoissani tästä kaikesta. Minulla on ihana poikaystävä, maailman söpöin koira, ja kohta asun tunnelmallisessa omakotitalossa, jossa on vanha hella, takka, iso piha ja 12 vuotta kaipaamani sauna! Mitä muuta ihminen tarvitsee? Haluan aloittaa uuden elämäni ilman stressiä ja alituista kiirettä, johon olen tottunut pääkaupunkiseudulla. En aio enää juosta tukka putkella bussiin ja tapaamisiin. Hidas elämä - sehän on nyt muotia, ja aion ottaa selvää, kuinka onnelliseksi se voi ihmisen tehdä.
Ensi viikko menee pakkaillessa entistä elämääni pahvilaatikoihin. Sitten teen liiketoimintasuunnitelman huolella ja perehdyn yrittäjyyteen perusteellisesti. Perustan toiminimen ja suunnittelen nettisivut. Ilman kiirettä ja paniikkia. Luotan siihen, että elämä kantaa. Tästä blogista voitte seurata niin kuvien kuin tekstin muodossa millaiseksi elämä muuttuu, kun muuttaa Kehä III:n sisäpuolelta 250km itärajalle päin. Onko siellä elämää, ja jos, niin millaista?
Olen pitkään haaveillut elämästä, jossa ei olisi minuuttiaikatauluja, ei palavereja, ei pomoja... Niinpä irtisanouduin yli 6 vuoden työsuhteesta Gummerukselta ja päätin alkaa oman itseni herraksi - freelanceriksi. Myin Vantaan kaksioni ja aloin etsiä mukavaa rivitaloa Imatralta, jonne voisin muuttaa pikkukoirani kanssa. Imatralla minulla olisi laaja tukiverkosto ja eläminen halvempaa. Kuinka ollakaan, aloin kesällä seurustelemaan imatralaisen miehen kanssa! En tiedä kumpi on hullumpi, minä vai mies, kun päätimme, että muutan hänen luokseen asumaan vanhaan rintamamiestaloon vain parin kuukauden seurustelun jälkeen.
Olen asunut pääkaupunkiseudulla kerrostalossa 12 vuotta. Vaikka olen lapsuuteni asunut omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa Ruokolahdella vanhempieni luona, oli käsitykseni omakotitaloasumisesta ehtinyt jo vähän hämärtyä. Mietin, mihin kaikkeen pitää muistaa varautua. Huoltomiestä ei ole, kaikki viat on hoidettava itse. Lämminvesivaraaja on pieni, en voi enää käydä maratonsuihkuissa. Kesäisin on ajettava nurmikkoa ja kitkettävä kukkapenkkejä. Ja meninpä vielä oikein hihkumaan riemusta, kun poikaystäväni muistutti, että talvella on tehtävä lumitöitä. Äkkiseltään se kuulosti niin ihanalta, mutta nyt saan varmasti kuulla monta kertaa, että "käypäs kulta tekemässä ne lumityöt, kun siehän pidät siitä niin kovasti". Auts.
Täytyy sanoa, että eläminen pääkaupunkiseudulla on kyllä helppoa. Bussit ja metrot vievät, kaikki palvelut löytyvät läheltä, ei huolta pihatöistä, lämmitys hoituu itsestään ja niin edelleen. Viikon päästä elämäni muuttuu radikaalisti. Pilkomme miehen kanssa puita, joilla lämmittää puolitoista kerroksista hirsitaloa. Kökötän viideltä aamulla pari tuntia rekkajonossa tankatakseni kaksipaikkaisen avoautoni Svetogorskissa, koska siellä bensa on tuplasti halvempaa. Mihin olenkaan ryhtymässä??
Oikeasti olen todella innoissani tästä kaikesta. Minulla on ihana poikaystävä, maailman söpöin koira, ja kohta asun tunnelmallisessa omakotitalossa, jossa on vanha hella, takka, iso piha ja 12 vuotta kaipaamani sauna! Mitä muuta ihminen tarvitsee? Haluan aloittaa uuden elämäni ilman stressiä ja alituista kiirettä, johon olen tottunut pääkaupunkiseudulla. En aio enää juosta tukka putkella bussiin ja tapaamisiin. Hidas elämä - sehän on nyt muotia, ja aion ottaa selvää, kuinka onnelliseksi se voi ihmisen tehdä.
Ensi viikko menee pakkaillessa entistä elämääni pahvilaatikoihin. Sitten teen liiketoimintasuunnitelman huolella ja perehdyn yrittäjyyteen perusteellisesti. Perustan toiminimen ja suunnittelen nettisivut. Ilman kiirettä ja paniikkia. Luotan siihen, että elämä kantaa. Tästä blogista voitte seurata niin kuvien kuin tekstin muodossa millaiseksi elämä muuttuu, kun muuttaa Kehä III:n sisäpuolelta 250km itärajalle päin. Onko siellä elämää, ja jos, niin millaista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)