Sisälläni heräsi pieni martta!

Ah, ihanaa, kun on energinen olo! Olen "downshiftannut" nyt pari kuukautta, ollut pois vakituisesta työstä, tehnyt vähän kaikkea, mitä huvittaa, ja jättänyt tekemättä, mitä ei huvita tehdä. Vaikutukset alkavat nyt tuntumaan – onpa mahtavaa, kun ei väsytä!

Tänään kävin vesijuoksemassa. OK, kuulostaa tylsältä ja sitä se todella onkin! Se on ehkä parasta downshiftiä mitä keksin – aika nimittäin kuluu jumalattoman hitaasti. Olin varma, että olen polskinut menemään siellä altaassa jo sen pakollisen puoli tuntia, niin vielä mitä, vasta 10 minuuttia oli kulunut. No, sain kulumaan 45 minuuttia ja olo oli oikein mukava, pirteä ja rentoutunut sen jälkeen, hyvä minä! Pitääkin alkaa harrastamaan lajeja, jossa aika menee kuin jäitä polttelisi. Ehkä se on parasta terapiaa mielelle.

Jotenkin minulla on tullut tarve kokeilla kaikkea. Haluaisin alkaa harrastamaan kaikenlaisia uusia lajeja, ja liittyä jos minkälaisiin seuroihin ja yhdistyksiin. Mikähän olisi omin lajini? Voisin kokeilla moottorikelkkailua, sukellusta, balettia, teatteritoimintaa – täällä Imatrallahan voi tehdä vaikka mitä!

Ja nyt minussa on herännyt pieni martta. Pitäisikö ruveta edelläkävijäksi ja liittyä marttoihin!! Marttailuhan on nyt pop! Ja marttojen aatteet kyllä uppoavat meikäläiseen. Marttojen motto on, että siivoa kaapit jouluksi, jos aiot viettää joulun kaapissa. Asennetta! Jostain kumman syystä poikaystäväni Laurin mielestä olisi super noloa jos rupeaisin martaksi. Sanoin, että siinä vaiheessa liityn marttoihin välittömästi, kun hän kutsuu minua emännäksi! Olisin sata kertaa mieluummin trendikäs martta kuin emäntä... (Taidan ehkä liittyä marttohin jokatapauksessa, salaa Laurilta...)

Tänne Imatralle tuli Subway ja Punnitse & Säästä. Tajusin, etten ole vielä aito imatralainen, sillä en käynyt avajaisissa. Aito paikallinen olisi käynyt Subwayssa jo vähintään puolenkymmentä kertaa. Itse olen käynyt vasta kerran. Mutta paikkasin tämän menemällä Saipan otteluun. Vaikka se onkin lappeenrantalainen jääkiekkojoukkue, niin tokihan kunnon imatralaisenkin kuuluu Saimaan palloseuraa kannattaa. Mielessä kävi myös liittyä Saipan kannattajajoukkoihin. Siis niihin, jotka huutaa ja laulaa ryhmässä hulluna jotain, mistä kukaan ei saa selvää. Päädyin kuitenkin toistaiseksi vain ostamaan Saipan kannattajapipon. Tosifani silti, vaikka huutelenkin katsomossa pienemmässä porukassa!

Tärkein melkein pääsi unohtumaan. Sain eilen Venäjän viisumin! Nyt alkaa elämysmatkailut – huomenna menen ensimmäistä kertaa tankkaamaan autoa Svetogorskiin. Saatte sitten pian kuulla, miten neitsytmatkani rajan taakse meni... :)

Päivätansseja ja virsikinkereitä

Täällä on pimeää. No, joka puolella Suomea on pimeää tähän vuodenaikaan. Miten se voikin joka ikinen vuosi yllättää? Ehkä täällä Imatralla pimeys on vielä konkreettisempaa. Pääkaupunkiseudulla valoja on niin paljon, että vaikka menisit yöllä "keskelle metsää", ei siltikään ole aivan pilkkopimeää, kun kaikki kaupungin valot valaisevat yötaivaan. Täällä todella on pilkkopimeää, mikä toisaalta onkin aivan ihanaa! 

Olen asunut Imatralla jo viisi viikkoa. Hurjaa, aika menee niin nopeasti! Tylsistymään täällä ei pääse, vastoin monen helsinkiläisen yleistä luuloa. Syynä on se, että täällä tehdään pienistäkin jutuista isoja. Koska Jennifer Lopez tai Bon Jovi eivät käy esiintymässä Imatralla, täällä osallistutaan jos jonkinmoiseen pienempään tapahtumaan. Tällä viikolla muun muassa Simpeleen Teboililla oli iltapäivätanssit ja Imatralla vietettiin Kanttorin virsikinkereitä. Mihin vain menetkin, niin aina tapahtuu! (Eilen olin muuten maastoajoneuvotapahtumassa.)

Muita huomioita Imatrasta:

• Ruuhkana pidetään sitä, että neljä autoa odottaa vuoroaan traktorin ohittamisessa.
• Ei ole mitenkään erikoista ajaa 200km mennäkseen Simpeleen Teboilille päivätansseihin.
• Välimatkat mitataan tunneissa: Eihän sinne Simpeleen Teboilille ole matkaa kuin 40 minuuttia suuntaansa!
• Ihmiset pitävät metsästysvaatteita sosiaalisissa tilaisuuksissa.
• Viikonloppujännitys tarkoittaa käyntiä Joutsenossa tai Lappeenrannassa.
• Kaikki tuntevat minut, vaikka en itse tunne heitä, enkä ole julkkis ja olen asunut pääkaupunkiseudulla 12 vuotta. 

Markkinahumua ja puusavottaa

Viime maanantaina minulle alkoi tupsahdella työtarjouksia. Paikallislehti Uutisvuoksi lupasi mukavasti juttukeikkoja, ja kävinkin jo pari juttua vääntämässä. Uutisvuoksen kautta sain myös projektin K-Supermarketin asiakaslehden parissa. Liiketoimintasuunnitelmani on viimeistelyä vaille valmis, ja firman nimeä mietitty aivoriihissä. Tällä hetkellä ykkössuosikkini on Muru Media. Miltä kuulostaa? Jotenkin minun suussani siinä nimessä maistuu menestys. Tosin makuaistini on ollut poskiontelotulehdusten takia jo pitkään heikko, niin ihan sen varaan en uskalla laskea...

Kävin viime viikolla myös Nuorkauppakamarin kokouksessa – ei olisi sekään lainkaan hassumpi väylä verkostoitua ja saada aikaan jotain hienoja juttuja yhteiskunnassa (älä kysy että mitä, olen vielä aika pihalla siitä mitä Nuorkauppakamari oikein tekee...). Ja nyt minulla on vielä vuokrahevonenkin, projekti sekin, koulutuksessa oleva ratsun alku Lilli. Hmm, olisi kyllä mukava saada pari tuntia lisää vuorokauteen...

Tällä hetkellä minusta tuntuu, että tänne Imatralle oli helppo kotiutua. Monet sanovat, että Imatra on paikka, jonka ohi pitää ajaa äkkiä, ettei Enson tehtaista tuleva haju tartu vaatteisiin. Minä en ainakaan haista mitään! Onko se sen merkki, että olen kotiutunut? Kun sunnuntaina kävimme puusavotassa, Lauri sanoi, että näytän ihan maalaiselta. Siinäkään ei siis mennyt kuin kaksi viikkoa...

Lauantaina kävimme tottakai Ruokolahti-markkinoilla. Herranjestas sitä väkimäärää! Tienvarrella seisoi liikenteenohjaajia, jotka heijastinliiveissään opastivat meidät suurinpiirtein ainoaan vapaaseen parkkiruutuun. Markkinoilla myytiin villasukkia, pitsiliinoja, karjalanpiirakoita ja perunalimppuja, joita lähtikin pussillinen matkaan. Pysähdyttiin rupattelemaan kerran jos toisenkin vanhojen tuttujen kanssa. Hauskaa ja ah niin maalaista!

Palataan vielä siihen puusavottaan... Yllätyin kuinka kivaa puuhaa se loppujen lopuksi oli. Oltiin metsässä varmaan viisi tuntia. Odotin tietysti kieli pitkällä eväitä, joita olin pakannut mukaan. Eväinten syönti on aina se paras osuus, lähti sitten patikoimaan, hiihtämään tai puusavottaan. Tehtiin nuotio ja paistettiin makkaraa. Nam!

Ja mikäs siellä oli ollessa, kahden raavaan miehen seurassa...

Pojat sahasivat ja pilkkoivat puita ja meikäläinen pinosi. Kävi kyllä ihan urheilusta sekin homma. Tuli muuten aika hienot pinot, vaikka itse sanonkin! Tällä hetkellä halkokuuri on jo täynnä halkoja tämän talven käyttöä varten, nämä odottavat ja kuivuvat metsässä ensi kevääseen... En muuten kerro missä!

Muru tykkäsi myös halkohommista! Arvaa joiduinko pesemään sen kotiin palattuamme... Mutta onneksi Paul Mitchellin brightening dog shampoo on tehokasta tavaraa... :)

Ensimmäinen erävoitto

Heräsin tänäaamuna kamalaan tunteeseen – onkohan minusta tullut nalkuttava tyttöystävä? 

Muutto sujui mainiosti, ja tavarat ovat kutakuinkin löytäneet paikkansa talosta. Mutta pakkohan se on myöntää, että makuni on melkoisen naisellinen... Lauri katsoi hieman pitkään kun mukanani taloon tuli neljä kattokruunua, kassillinen silkkikukkia, lampaantaljoja ja pörröisiä mattoja (tottakai valkoisia), torkkupeittoja (tottakai vaaleanpunaisia) ja neljä kokovartalopeiliä kaikkine krumeluureineen. Niin ja ne purnukat – naisella niitä luonnollisesti on miljoona. 

Pisin keskustelu käytiin kattokruunuista. En siis haluaisi olla nalkuttava tyttöystävä, mutta esteettisyys on paheeni, ja rakastan kattokruunuja. Sitä vastoin kattotuulettimet ja loisteputkilamput saavat minut voimaan fyysisesti pahoin (tiedättehän, kun se tuuletin pyörii, niin lattiaan tulee sellaisia liikkuvia varjoja). Kattotuuletin on kuulemma hirveän kätevä, kun talossa on pönttöuuni ja leivinuuni, saa sitten lämpöä kiertämään koko taloon. Ymmärrettävää. Jätin siis vähäksi aikaa keskustelun kattokruunuista sikseen ja kuinka ollakaan – illalla mies sitten kysyi, että minkäs kattokruunun haluaisin siihen olkkariin. Oli pakko tuulettaa hieman, taisin saada ensimmäisen erävoiton. 

Mutta nyt menin esteettisyysintoilussani jo ehkä liiankin pitkälle: tein vetoomuksen siitä, miksi olohuoneen stereot pitäisi siirtää jonnekin muualle (kuten esimerkiksi ulkovarastoon). Se ei mennyt läpi, vaikka perustelut mielestäni olivatkin kohdallaan...

Olen miettinyt, miten miesten kodeissa niitä kaukosäätimiä ja johtoja voi olla niin paljon?? Ne eivät kertakaikkiaan tunnu mahtuvan mitenkään piiloon. Mutta nyt tästedes koitan vain purra hammasta ja kestää nämä pikku kauneusvirheet kodissamme. Sitä kai se parisuhde on, että joutuu tekemään kompromisseja (ja opettelemaan niiden miljoonan laitteen ja kaukosäätimen käytön, joutuuhan mieskin elämään niiden miljoonan purnukan kanssa). 

Tässä vielä ihana ruskakuva pihaltamme. Kuten näkyy, on ilmeisesti aika siirtyä haravan varteen ennenkuin hukumme keltaisiin lehtiin... 

Ps. Muru nauttii olostaan maalla. Lehtikasoissa on mahtava juosta ympyrää!

Pakkaamisen lomassa...

Olen 12 pääkaupunkiseutuvuoden aikana muuttanut yhdeksän kertaa. Tämä on kymmenes. (Olen kahjo.) Mutta silti pakkaaminen tuntuu yllättävän vaikealta. Mistä aloittaisin? Äh, kirjoitan mieluummin blogia kuin pakkaan, ehtiihän tuota.

Monet ovat kyselleet, miten löysin poikaystävän Imatralta, vaikka olen pörrännyt sinkkuna Helsingin yössä jo yli viisi vuotta. Säälittävää vai romanttista? Hmm. Olen sitä mieltä, että pääkaupunkiseudun sinkkumiehet ovat  joko sitoutumiskammoisia tai muuten epäkypsiä (anteeksi kärjistys). Sopivat kyllä "pieneen säätöön", mutta että parisuhteeseen?? Ei. Pikkukaupungista tai maalta löytyvät ne oikeat, aidot miehet! Sinne vaan perähikiälle sinkkunaiset!

Tutustuin Lauriin jo pari vuotta sitten, siskoni kihlajaisissa. Siskoni sai miehensä kanssa vuosi sitten vauvan, jonka kummeiksi päädyimme Laurin kanssa molemmat. Ja sitten tapahtui se klassinen - olin siskoni kaaso ja Lauri miehen bestman. Vieläkään ei juttu edennyt sen pidemmälle, mutta katsoin kyllä, että siinäpä mukava mies, jonka kanssa huumorintaju kohtaa (se ei ole niinkään itsestään selvää minun tapauksessani).

Tänä kesänä päädyin Imatralle seitsemäksi viikoksi, joista neljä viikkoa olin kesätoimittajana paikallislehti Uutisvuoksessa. Tarvitsin tottakai auton, jolla pääsisin töihin. Lauri kilttinä miehenä lupautui lainaamaan minulle autoaan, voihan hän kulkea töihin vaikka pyörällä... Aloimme olla enemmän tekemisissä ja huomasimme, että itseasiassa meillähän on aika helkkarin kivaa yhdessä..!

Niin että sinkut, silmät auki! Se Oikea voi olla lähempänä kuin uskottekaan... (Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin...)

Viikko aikaa muuttoon!

Noniin, yleisön pyynnöstä päätin alkaa bloggaamaan pienestä elämänmuutoksestani...

Olen pitkään haaveillut elämästä, jossa ei olisi minuuttiaikatauluja, ei palavereja, ei pomoja... Niinpä irtisanouduin yli 6 vuoden työsuhteesta Gummerukselta ja päätin alkaa oman itseni herraksi - freelanceriksi. Myin Vantaan kaksioni ja aloin etsiä mukavaa rivitaloa Imatralta, jonne voisin muuttaa pikkukoirani kanssa. Imatralla minulla olisi laaja tukiverkosto ja eläminen halvempaa. Kuinka ollakaan, aloin kesällä seurustelemaan imatralaisen miehen kanssa! En tiedä kumpi on hullumpi, minä vai mies, kun päätimme, että muutan hänen luokseen asumaan vanhaan rintamamiestaloon vain parin kuukauden seurustelun jälkeen.

Olen asunut pääkaupunkiseudulla kerrostalossa 12 vuotta. Vaikka olen lapsuuteni asunut omakotitalossa ja viettänyt paljon aikaa Ruokolahdella vanhempieni luona, oli käsitykseni omakotitaloasumisesta ehtinyt jo vähän hämärtyä. Mietin, mihin kaikkeen pitää muistaa varautua. Huoltomiestä ei ole, kaikki viat on hoidettava itse. Lämminvesivaraaja on pieni, en voi enää käydä maratonsuihkuissa. Kesäisin on ajettava nurmikkoa ja kitkettävä kukkapenkkejä. Ja meninpä vielä oikein hihkumaan riemusta, kun poikaystäväni muistutti, että talvella on tehtävä lumitöitä. Äkkiseltään se kuulosti niin ihanalta, mutta nyt saan varmasti kuulla monta kertaa, että "käypäs kulta tekemässä ne lumityöt, kun siehän pidät siitä niin kovasti". Auts.

Täytyy sanoa, että eläminen pääkaupunkiseudulla on kyllä helppoa. Bussit ja metrot vievät, kaikki palvelut löytyvät läheltä, ei huolta pihatöistä, lämmitys hoituu itsestään ja niin edelleen. Viikon päästä elämäni muuttuu radikaalisti. Pilkomme miehen kanssa puita, joilla lämmittää puolitoista kerroksista hirsitaloa. Kökötän viideltä aamulla pari tuntia rekkajonossa tankatakseni kaksipaikkaisen avoautoni Svetogorskissa, koska siellä bensa on tuplasti halvempaa. Mihin olenkaan ryhtymässä??

Oikeasti olen todella innoissani tästä kaikesta. Minulla on ihana poikaystävä, maailman söpöin koira, ja kohta asun tunnelmallisessa omakotitalossa, jossa on vanha hella, takka, iso piha ja 12 vuotta kaipaamani sauna!  Mitä muuta ihminen tarvitsee? Haluan aloittaa uuden elämäni ilman stressiä ja alituista kiirettä, johon olen tottunut pääkaupunkiseudulla. En aio enää juosta tukka putkella bussiin ja tapaamisiin. Hidas elämä - sehän on nyt muotia, ja aion ottaa selvää, kuinka onnelliseksi se voi ihmisen tehdä.

Ensi viikko menee pakkaillessa entistä elämääni pahvilaatikoihin. Sitten teen liiketoimintasuunnitelman huolella ja perehdyn yrittäjyyteen perusteellisesti. Perustan toiminimen ja suunnittelen nettisivut. Ilman kiirettä ja paniikkia. Luotan siihen, että elämä kantaa. Tästä blogista voitte seurata niin kuvien kuin tekstin muodossa millaiseksi elämä muuttuu, kun muuttaa Kehä III:n sisäpuolelta 250km itärajalle päin. Onko siellä elämää, ja jos, niin millaista?